En halua menettää sinua vielä moneen vuoteen.

Tämä aamu oli aika lohduton. N. 10 minuuttia ehdin olla hereillä ja purskahdan itkuun. Itken taisteluista huolimatta lenkilläkin kyyneleet valuen. Harvoin itken ja en edes muista, milloin olen itkenyt näin paljon. Koko lenkin katson parasta ystävääni, jota en ollut tuntea aamulla, vaikka yhteistä taivalta on yli 8 vuotta takana.

Kaikki lähti aamulla ihan normaalisti. Menen vessaan ja Iitu tulee oven taakse vaatien rapsutuksia. Rapsuttelen Iitua ja kun siirrytään olohuoneeseen, Iitu pissaa matolle mun silmien edessä. Iitu ei ole koskaan ollut täysin sisäsiisti, mutta muutettaessamme mieheni kanssa keskustaan ja Tahkolla kun Iitu oli hetken meillä, on neiti kyllä ollut sisäsiisti. Joskus vahinkoja on tullut, mutta ne ovat olleet 100% meidän ihmisten vika, sillä olemme olleet useita tunteja pois.

Torun koiraa, tottakai. Se teki väärin ja en ymmärtänyt, miten se kehtaa vielä tehdä sen silmieni edessä. Viimeksi Iitu pissasi lattialle silmieni edessä ollessaan alle puolivuotias.

Mieheni T herää huutoon ja hänkin luo koiraan syyttävän katseen, eikä moikkaa kuseskelijaa. Meidän ihmetykseksemme Iitu ei oikein tiedä, mitä muka teki väärin. Ei vaikka toruin HETI tapahtumahetkellä ettei noin tehdä. T:kin tuli paikalle n. minuutissa, alle.

Itse olen järkyttynyt, mutta T oli sitä mieltä, että Iitu saattaa dementoitua. En voi, enkä halua uskoa kuulemaani. Mun pikku tyty, vaikka onhan se jo yli 8. Mutta ensin saan tietää, että neiti on melkein sokea, nyt epäillään jo dementiaa. (Iitulla muutenkin sattunut kaikenmoista. Meinaa mennä väärästä ovesta sisään, ei muista melko läheisiä ihmisiä heti, kakkaa kävelykadulle, vaikka aina mennyt hienohelma nurmelle..)

Tässä vaiheessa kaikki oli vielä suht ok. Putsaan pissan, jolloin matolle ei jää edes tahraa. Sitten kamppeet päälle ja hakemaan koiraa ulos.

Iitu on aina ollut uhkamas aamulenkkejen suhteen. Neiti ei tykkää vain herätä. Mutta tänään hampaat osuivat käteeni, koira ei purassut, koska olin nopea. Iitu on n. vuosi takaperin joskus näykkäissyt siskoani paristi ja ihmettelin sitä jo suuresti. Ja nyt minä, kouluttaja, olen kohteena.

Turhauduin ja suutuin. T tuli takaisin makkarista ja pyysi että olisin hiljaa. Kerroin mitä oli nyt tapahtunut. Sitten aloin vain itkemään.

T komensi Iitun luokeen ja laittoin fleksiin. Mulla oli kiire työhaastatteluun pian, joten lenkkarit jalkaan, eka vähän lohtuhaleja. Jotenkin kun murruin Iitun edessä, se vain katsoi mua hetken ennenkuin meni Tn luoke. Se ei ollut enään yhtään vihainen katse, vaan ihan jotain muuta. Se katse kosketti mua. Voiko koira olla pahoillaan niin aidosti?

Lenkillä Iitu oli hienosti, totteli tosi hyvin.

Mua pelottaa, ettei neidin elämä jatku montaa vuotta pidempään. Mun sydän on särkymispisteessä, kun huomaa miten neiti vanhenee tahdilla, niin fyysisesti kun ilmeisesti henkisestikkin.

Iitullehan aloin syöttää koiranruokaa vasta n. vuosi takaperin, kun mielestäni ihmistenruualle sai tulla loppu ja hyvä että tulikin. Muuten Iitua ei pakolla olisi. Vika on siis paljon minussa ja kasvatusmetodeissani ja sekin raastaa entistä enemmän.

Takaisin ajassa ei kuitenkaan voi palata, joten voin vain toivoa, että maailman paras ystäväni ja elämäni rakkaus pysyy vielä vuosia kuvioissa.

En ymmärrä, miksi totuus iskeytyi näin yhtäkkiä päin kasvoja ja sitäkautta tuli myös pelko. En tiedä, pelkäänkö turhaan, mutta pelkään silti. Iitu on aina ollut terve ja reipas tyttö, mutta nyt ihan vuodessa parissa on neiti vain vanhentunut..

Oon valmis siihen, että Iitu vaikka puree, jos se sattuis unohtamaan mut. Oon valmis ostamaan lääkkeet jos ne auttaa. Mutten halua, että menetän Iitua, eikä se saa kärsiä.

Nyt taidan hipsiä Iitun viereen ja rapsuttamaan tyttöä. Iitu auttaa mut yli tästäkin järkytyksestä, niinkuin monista muistakin, jolloin kukaan muu ei ole voinut auttaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa, että rakastan niin paljon että sattuu. Toivottavasti Iitukin aistii sen.