Historiaa painoni kanssa

Varautukaa sekavaan (ja aika henkilökohtaiseen) postaukseen!

Luin pari päivää sitten jonkun laihdutusblogia, jossa hän halusi luovuttaa. Kalorien ja liikunan seuraaminen stressasi ja kiloja kertyi lähtemisen sijaan. Olin sanaton postauksen lukemisen jälkeen. Se sattui sisälle, olisi tehnyt mieli itkeä ja käpertyä peiton alle. Miksikö?

Mulla tuli mieleen vanhat ajat, kun olin merkittävästi lihava painoindeksissä. Oikeesti, merkittävästi. Muistan kun asian tajusin, kun katoin painoindeksini ja tuntui että maailma kaatui niskaan.

Minä, seitemännellä luokalla ja niin lihava. Miten? Miksi juuri minä? Syytin itseäni, vanhempiani, terkkariani. Erityisesti terkkarin sanat "no kyllähän mä vähän ihmettelen, miksen puuttunut aiemmin asiaan" saivat minut kiehumaan. Eikä kyllä nämä "läski!" "big mac big mac!- huutelut koulussa yhtään auttanut, jotka muuten jatkuivat koko yläasteen.

Olin ennenkin ollut masentunut, mutta vaivuin kyllä kovaan masennukseen, alkuun istuin vain kotona koneella pelaamassa, tai olin keskustassa yksin syömässä ensin vaikka kerrosaterian mäkissä ja sitten jatkoi arnodsille donitsille. Myöski suklaata meni, helposti vaikka 400g kerralla. En jaksanut välittää, ihan sama. Toivo oli jo menetetty.

Ei ollut kiva käydä aikuisten vaateosastolla shoppaamassa ja eniten vihasin farkkujen osotoa. Voi kyllä. Sormet oli verillä kun yritti kiskoa nappia kiinni. Eniten satutti kun äiti aina totesi "Ei ne mahdu, otetaan isompi koko" Isoin kokoni on muistaakseni ollut 44 ja sekin oli liian pieni. Hävetti ottaa pienempi niin sitten survoin ne jalkaan.

En muista missä vaiheessa yläastetta, oisiko ollut kahdeksannella vai seiskan lopussa päätin laihduttaa, keinolla millä hyvänsä. Alkuun menin painonvartijoihin ja alku alkoi hyvin. Söin sovitut pistemäärät, mutta pikkuhiljaa aloin pudottamaan ja pudottamaan pisteitä. Ensin loppui koulussa ruokaileminen ja pian kotonakin. Hapankorppuja, vettä, omenoita ja lenkkejä verenmaku suussa. Oli pakko laihtua, pakko. Onneksi terkkari puuttui asiaan ja lopulta myös kaverit. Muistan, kuinka perustelin, etten voi syödä, kun ruuan hajukin saa oksettamaan. Onneksi en koskaan oksentanut. Muistan kun kaverit syötti mulle hapankorppuja 3 ja sanoin ensimäisen kohdalla, etten muka oikeasti jaksa. Mutta niin söin ne ja silloin olisin heittänyt kaikki takaisin ulos kurkusta, mutta kaverit estivät. Siitä lähti mun parantuminen. N. 10 kilon pudotuksen jälkeen. Hankin kiloja takaisin 5-6, jonka jälkeen alkoikin häämöttää täysi-ikä, ja aloitin 17-vuotiaana kuntomaailmassa terveellisen elämäntavan ja laihdutuksen. Liikunta tosin alkuun meni liiankin yli innostuksissani, mutta sekin on ajanmittaan tasoittunut, koska vetäsin iteni jotenkin ylikuntoon, ettei liikunta ollut enää kivaa ja tuli tauko mm. selän jonkun revähdyksen takia ja polvet oikutteli niin pahasti että mm. combattiin, lempparitunnille, tuli menokielto.

Nyt olen nykyään siis Kuntoportilla, josta ollut taukoa täällä Tahkolla. Tahkolla olenkin panostanut nyt syömiseen, sillä jotenkaan Kuntomaailmassakaan en saanut sitä kondikseen ja paino ei tippunut 1.5v aikana kun 5kg, josta sain 3kg takaisin, juurikin revähdysten ja sitä kautta 6kk kestäneen treenimotivaation hukassa olon takia ja nyt ne on puotettu Tahkolla, pääsääntöisesti ruokavalion avulla.

Onnksi nykyään oon oppinu pitämään itestäni jo paljon enempi, vaikka huonoja päiviä löytyy. Lähden kumminkin itsevarmana kohti Jyväskylää ja uskon, että Veskun jelpillä pääsen vihdoin kunnon tuloksiini ja pystyisin kertomaan sen kaikista kamalimman asian, painoni, täällä blogissa, tai edes äitilleni. Ja mä tiedän, että ei se paino pelkästään todellakaan merkkaa. Mutta kuten eräs, olisikohan ollut jokin ravinnonammattilainen, sanoi mulle, että vaa'alle ei kannata, koska oon ollut siihen niin kauan koukussa. Ja niin olenkin, n. 3 luokasta asti, mutta niin pitkältä en jaksanut turista asioitani! Eli mulle se tavoitepaino on tärkeä, ehkä sen jälkeen enempi keskittyy mittoihinsa!

Koskaan ei saa luovuttaa, vaikka jokainen laihduttaja tietää, että se on rankkaa. Myös onnistujat tietää sen. Eivät he ilman kovaa työtä laihdu. Sen asian kun vain toteaa itselleen kunnolla, niin jaksaa edetä rauhassa. Ja kun hankkii tukiverkostoa, niin on se asteen kevyempää hommaa, mutta siltikään ei todellakaan helppoa.

Elikkä tämmönen pieni avautuminen, mitä mieltä ootte mut liikunta- ja ruokataustoista? Suunta on kokoajan siis vain parempaan päin! Ja vielä joku päivä, mä olen elämäni kunnossa. Sen mä lupaan teille kaikille, mutta ennenkaikkea itselleni! :)

Toivon myös salaa mielessäni, että sen postauksen kirjoittaja, joka sai mut miettimään miten olen edistynyt, lukisi tämän ja saisi tsemiä. Ja näkisi, että mullakin on ollut monen vuoden taival jo näihin tuloksiin. En ole superwomaan joka saa vuodessa tuloksia, vaan niitä tarvitsee tämä nainen rutkasti enemmän! ;D

Pst, nykyään olen siis normaalipainon puolella omaten siihen painoon myös lihaksia, yey!:)