Tavoitteellisuus vs SH

Tämä aihe on nyt pulpunnut hirveästi pinnalla ja mä oon siitä monesti koittanut kirjottaa ja ehkä joitan mielipiteitäni jo antaakkin.

Aihe on kuitenkin hyvin vaikea ja häilyvä.

Moni jotka ovat aloittaneet tavoitteellisen treenaamisen, on ollut taustalla SH (syömishäiriö) enemmän tai vähemmän. Myös itse tavallaan kuulun tähän ryhmään, vaikken siitä niinkään puhu. Yläasteella oireilin SH oireita jonkinverran, mutta ne saatiin onneksi kuriin.

Muistan elämäni tuolloin vielä selvästi. Kaikki pyöri vain laihdutuksen ympärillä, ruokailu oli tarkkaa ja urheillessa annoin 110% itsestäni. Entäpä nyt? Samoja asioita on havaittavissa, mutta nyt en saa antaa niiden vallata koko elämää ja uskokaa pois; se vaatii ns. "itsekuria" ja henkistä työtä.

On totta, että ammattilainen on laatinut ohjelmani, niin ruuassa kuin urheilussakin. Näissä siis ns. en voi vetää yli. Mutta henkisesti voin.

Kesällä kun diettasin rajusti, aloin muodostamaan elämääni treenien ja syömisten mukaan, eikä elämäni ollut terveellistä elämää kera treenin ja ruuan. Siinä on vissi ero. Tässä vaiheessa kiitän isosiskoani, joka oli pelastava enkeli ja nakutti nuorelle ja tyhmemmälle järkeä päähän ja homma alkoi mennä parempaan suuntaan. Enään ei ollut minuutilleen ja joskus sai luistaa ja tehdä mitä huvitti.

Isosisko on mulle kyllä isoin tukipilari mun projektissa ja hän on se ketä kuuntelen eniten. Kaikista! Lisäksi on pari korvaamatonta ystävää, jotka myös osasi vähän nakuttaa päähän kesällä ja nykyäänkin huonoina päivinä ja koska tiedän, ettei neuvot ole vain kateellista huutelua, uskon niitä ja myötäilen niiden mukaan. Nää henkilöt tietää kyllä itsensä ja olen, edelleen, joka päivä kiitollinen teille! <3

Mutta sisko ja muut, koska varmaan luette tätä niin tiedokseksi, että kaikki on nyt hyvin! Mä otin todellakin neuvosta vaarin ja oon rakentanut nyt terveellistä elämää, johon sisältyy ruokavalio ja liikunta, muttei se oo kaikki kaikessa. Ja tästä saavutuksesta oon pirun ylpeä! Mä oon myös päätynyt tulokseen, että mulla ei oo mikään kiire. Mun kesäkunto on mun mittapuulla tosi vaativa ja rasvaton kroppa, mutta päätin, ettei sen tarvitse olla tänä vuonna, tai edes vuonna 2014! Mä menen rauhassa kohti sitä sporttista punttipirkon kroppaa, koska tottahan se on, että se vaatii aikansa.
(Tästä oivalluksesta varsinkin isokiitos Lindalle ja Annalle!)

Ja kuten siskoni sanoi "Millä sä pyrit sillä että sulla on enemmän lihaksia? Ootko sä muka sitten yhtään paremman näkönen tai millon oot tyytyväinen sillä kokoajan haluat vain lisää ja lisää. Eikö kauneinta ole itsevarma ihminen?" ja tässä sisko on tismalleen oikeassa. Sillä olit sitten kokoa xs tai xl, niin jos olet itevarma niin SE NÄKYY! Ja arvatkaa mitä? Mä oon nykyää melko itsevarma ja kaikki pystyy itsevarmuuteen. Mua on koulukiusattu about 9 vuotta mut tässä sitä ollaan. Päivä päivältä itsevarmempana.

Musta mun itsevarmuudesta kertoo sekin, että mulla ei sinällään ole enää tavotekroppaa, mitä ihailisin. Mulla on niin oma ruumiinrakenne, että turhaa mä muita tuijottelen. Toki mulla on tavote pääkopassa, mutta kaikessa rauhassa sitä kohti!


Mitä jos homma menisi taas överiksi? Sitten lentäisi vaaka hevon sanonko minne ja valmennus laitettaisiin jäähylle hetkeksi. Mutta ei tämä mene, ei tälläkertaa. Siinä mä aion olla tarkka. Sillä nytkin pystyin eilen syömään pääskyateriani ilman minkäänlaista huonoa omatuntoa. Eikä mulla tuu huono omatunto jos en mee salilla, mikäli oikeesti väsyttää. Tai jos ruoka-aika venyy tunnilla. Ei se ole niin vakavaa!

Vitsailen, että treeni menee kaiken edelle. Mutta se ei mene ikinä esim. läheisten edelle, tai työn edelle. Ei ikinä!

Tuossa on siis yksi elävä esimerkki; minä. Tämä on myös osasyy, miksi kilpailuhaaveet on vielä melko kaukana. En ole henkisesti valmis diettaamaan. Nyt mä haluan tehdä tätä, koska pidän tästä. Haluan tehdä tätä itseni takia. Tämä on minun intohimo ja se on nyt pysynyt taas terveen rajoissa. Oon ilonen ,että oon oppinut tuntemaan itseni ja ilonen siitä, että jos huomaan menevän homman vähänkin yli niin oon yhteydessä ystäviin ja mun valmentajaan.

Onko osa SHta, sitä en tiedä. Välillä se meinaa mennä sinne rajamailla ja sen myönnän. Toki meillä kaikilla on huonoja päiviä, mutta kun mulla on huono päivä on se todella huono. Toki on niitä päiviä mm. tänään, milloin tajuan että damnn sä nainen näytät hyvältä ja timmiltä. On se ihmismieli outo, mutta sitä suuremmalla syyllä sitä pitää hallita!

Tässä oli taas yksi kaunistelematon tarina minusta. Mites te? Onko teillä ollut SH-oireita joskus tai jollain teidän kaverilla mennyt homma överiksi? Näitä tarinoita olisi todella mielenkiintoista kuulla! Voit laittaa myös tarinaasi mulle s-postiin kilot-kuriin@hotmail.com ja autan sekä kuuntelen mieluusti jos tarvitset olkapäätä. Koska asian kanssa ei saa jäädä yksin, vaikka se olisikin vasta häilyvä SH-monsteri. Tuo monsteri kun ei nykyään ole harvinainen. Se on vain asia, mistä me vaietaan. Ja tiedän, että se on pelottava ajatus ajatella, meenkö homma ihan yli. Mutta se on tärkeä asia ajatella tietyn väliajoin. Liikunnan ja terveellisen elämäntavan pitää olla nautinko, ei pakkomielle!

Nyt on avauduttu ja pohdiskeltu taas hetkeksi! ;) Ihanaa loppupääsiäistä kaikille!