Jos joku kysyisi minulta, mikä on tässä ruokavaliossa kaikkein vaikeinta olisi vastaus helppo: ruokailurytmit sekä erikoispäivät (esim. juhlat.)
Esimerkiksi: jos minut kutsutaan ilman esim päivän varoitusaikaa syömään en pakolla pääse, sillä se ei istu ateriarytmiini. Sama koskee myös sitä, jos kutsu käy johonkin tiettyyn Kuntoportin jumppaan väärään aikaan ja liian lyhyellä varoitusajalla.
Ateriarytmi on siis vaikea. Tosin juhlissakin pitää kieltäytyä monesta. Mm. äitini miehen juhlissa tein salaattini itse. Pystyin siis vaan koskemaan kaloihin. Silloin harmitti jättää koskematta siihen ihanaan pastakanasalaattiin puhumattakaan illan grilliherkuista joihin ei ollut mulla asiaa. Sillä mun iltapala on kananmunia ja kahviksia, piste. Mutta loppupeleissä olin helpottunut ja ylpeä itsestäni.
Toki valinta on minun ja uskon tämän ajankanssa helpottavan ja muuttuman jopa mitättömäksi asiaksi, mutta joskus se pännii. Esim tänään.
Siskollani on synttärit. Hän täyttää 17vuotta! Haaveilin jo ulkonasyömisestä, sillä siinä on sitä jotakin fiilistä. Puhuttiinkin siskon kanssa siitä, mutta nyt hän meni äitin kanssa syömään. Ja nyt itse venailen kotona että voi alkaa tekemään ruokaa niin että se on puoli kuusi valmiina. Aika läheltä siis nappasi mahdollisuus ulkonasyömiseen!
Voisin toki myös mennä ravintolaan seuraksi (jota olen tehnyt aiemminkin,) mutta jostainsyystä olen nyt niin niin katkeraa naista että haluan tehdä kukkakaalipinaattimuussia ja lämmittää savulohen. Ja kylkeen vielä salaattia. Eli aikamoinen herkkuateria , toisinkuin kalasalaatti olisi aika arkea. (Haluan siis jotenkin juhlistaa, edes itsekseni.. ;)
Valinta ei tavallaan ollut edes vaikea, vaikka harmillinen. En edes empinyt ja olen aika ylpeä itsestäni. Tämä ärsytyskin menee pois kun tietää sitten massu tyytyväisenä että söi oikeaan aikaan ja tietää tarkalleen mitä sinne nassuun pisti.
Valinnanhan teen joka päivä, vaikkei sitä enään niin noteeraa paitsi esim. juurkin tänään kun on erikoispäivä. Olisi ollut mahdollisuus päästä raflaan ja olisi varmasti ollut kakkua tarjolla. Mutta arkena valinta tulee kuin itsestään, rutiinina, mistä olen helpottunut.
Eväät pakataan ja tehdään valmiiksi eikä se ole enään mikään juttu. Ei minulle eikä lähipiirille. Kaikki ovat tottuneet.
Tiedän kuitenkin, että tämä on oikea valinta. Ja tiedän että tämä on päiväpäivältä helpompaa. Mutta kai silti joskus saa kismittää ja olla huono päivä? Onneksi mahani näyttää tänään aika hyvältä ja se saa kyllä hymyilemään peilikuvalle ja muistamaan että miksi muutan elämääni ja miksi jaksan talsia kohti terveellisempää ja parempaa tulevaa vaikka aina tie ei ole valoisa.
Tosin siinä mielessä olen onnekas, että harvoin tympäsee kyseisten valintojen teko. Kropalla on niin hyvä olo ja se jos mikä motivoi ja auttaa jaksamaan myös heikkoina hetkinä!
Mites te? Onko teillä joskus jokin valinta tympäissyt, vaikka alkuun tiesittekin että valitsette niin joka tapauksessa?
Huomenna lupaan palailla vähän positiivisimmissa merkeissä! Mutta haluan tuoda myös sen esille, että aina ei ole helppoa. Eikä kuulukkaan olla! Helppo elämä ilman haasteita (niin henkisiä kuin fyysisiäkin) olisi ihan tylsä. ;)
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille! Tehdään tälläkin viikolla hyviä valintoja! :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miietteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miietteet. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. elokuuta 2012
perjantai 17. elokuuta 2012
Kropan kuuntelusta
Varsinainen postaus ei oikein liity teemaviikkoon, joka onkin pahasti jäänyt nyt kesken. Koitan jatkaa sitä sunnuntaina ja viedä vielä seuravalle viikolle.
Kropan kuunteleminen sattuu olemaan vaan mulle nyt aika ajankohtainen pohdinta-aihe ja samalla kyllä se liittyy painonhallintaani, että miten vaikea välillä on levätä, kun haluaisi tuloksia.
Eilen mulla oli aika raskas päivä. Kello soi klo 6 ja menin aamulenkit sun muut aamutoimet alkoi tuolloin. Aamu oli rauhallinen, ehdin pestä jopa pyykkiäkin ja 8:45 lähdettiin miehen kanssa kohti tänään aukeavaa Ravintola Vemmelsäärtä. Mähän tosiaan tänään aloitan siellä blokkarin työt, mutta menin jo eilen jelppimään, että saadaan paikka tänää auki niinkuin on ilmoitettu!
Työpäiväksi ajatttelin, että joku 7-8h riittäisi, mutta päivä venyi 11 tuntiin ja olisi ollut hommaa vielä vaikka ja kuinka, mutta iskä haki mut 8 aikaan ja menin äitille etsimään anniskelu- ja hygieniapassin. Siitä sitten kotiin. Töissä noudatin dieettiohjeita, vaikka työ oli fyysistä ja stressi päällä. Limsaa kyllä meni 1.5l ja sainkin mahan aika kovaksi. Tosin se on ollut jo pari päivää kova ja jökissä, liekö johtuu stressistä.
Illasta 11 aikaan söin vielä ensimäistä kertaa yhden ylimääräisen aterian, sillä mua huimas ja heikotti, eikä muuten lähtenyt juomalla. Söin Keso raejuustoa n. pari desiä ja lompsin nukkumaan. (Huomatkaa: en sortunut pähkinöihin!;)
Tänään aamulla kello herätti vasta klo 7, joten sain nukkua ruhtinaaliset 8h normaalien 6.5-7 tunnin unien sijaan!
Ylös, ulos ja lenkille, vaikka väsymys oli melkonen. Aamulenkki meni tänään tosi rauhallisissa merkeissä. Joka askel painoi, mutta hölkkäsin silti rauhallisesti. Aikalailla koko lenkin ajan mulla oli tiukasti mielessä tavoitteet. Ensi kesä ja kuinka upeassa kunnossa mä silloin olen.
Kotiin tullessani join vettä 0,5l ja aamupalasta tein vähän reilumman mitä yleensä. Vähän enemmän siemeniä. Miksikö? Kroppa tärisi ja mua huimasi sekä maha murisi, vaikka eilen olin syönyt enempi mitä piti.
Kroppa osaa esittää valenälkää, mutta nälän tuomat "oireet" oli jo niin selkeät, että tein suosiolla runsaamman aamupalan.
Mun myös piti mennä nyt tunnin päästä treenailemaan, mutta jätän suosiolla väliin. Jos vaikka aamupäikkärit nukkuisin sen sijaan. Tänään on kuitenkin 16.00-2:30 töitä ja siihen kun lisätään vielä stressaaminen niin aika hurja päiväohjelma tiedossa.
Mulle on liikunnan alottamisen jälkeen ollut kyllä aina vaikeutta pitää välipäivää. Vaikka eilenkin oli fyysistä työtä, olisin silti mennyt tod.näk. salille, jos se olisi ollut vielä klo 22.30 auki. Onneksi ei ollut. Nytkin mulla huutaa syvällä päässä pieni ääni, että kyllä mä ehdin tänään vielä treenaamaan ja tokko ehtisinkin, mutta minähän en mene.
Myös ruokavaliosta pienikin poikkeaminen meinaa saada mun mielen hulluksi, mutta silti pitää vain muistaa kuunnella kroppaa.
Kroppaa on mun mielestä siis tosi kuunnella. Tosin tänään se on helpompaa sillä väsymyksen ja nälän tunteet ovat niin voimakkaita. Mutta vaikka koulupäivän jälkeen on usein olo ettei jaksa. Sitten kun menee vain itsepintaisesti salille, niin treeni onkin mitä loistavin aikoihin.
Onko teillä tälläsiä tuntemuksia? Milloin teillä on viimeksi ollut kroppa niin finito, että se ilmoittaa sen teille hyvinkin selkeästi, että tajuatte iskeä jarrut pohjaan ilman alitajunnan huutamista taustalla. Vai onko teillä ollenkaan ongelma poiketa liikuntasuunnitelmasta tai ruokavaliosta?
Pitää siis muistaa, että kroppaa pitää kuunnella, vaikka miten tarkat ohjeet olisi. Ja vaikka miten kiva olisi saada super nopeasti tuloksia. Myös lepo ja riittävä ravinto on tärkeää, koska ilman niitä alamme varmasti jummaamaan paikoillamme kehityksessämme. Tai mikä pahinta, puskemme itsemme sellaiseen kuntoon että palauttelu kestää kauan ja huomaamattamme olemme alkupisteessä.
Nyt mä alan nauttimaan mun aamuteetä ja saatan mennä vielä hetkeksi ton miehen viereen makoilemaan. Koulun tänään tosiaan suosiolla skippaan. Intersportissa on kyllä pakko käydä katsomassa tarjoukset... siinä varsinaista hyötyliikuntaa mulle! (puhumattakaan illasta.. voi tulla pikkasen kiire kun yksin blokkarina, toivottakaa onnea ettei lasit lopu kesken! :D
Kropan kuunteleminen sattuu olemaan vaan mulle nyt aika ajankohtainen pohdinta-aihe ja samalla kyllä se liittyy painonhallintaani, että miten vaikea välillä on levätä, kun haluaisi tuloksia.
Eilen mulla oli aika raskas päivä. Kello soi klo 6 ja menin aamulenkit sun muut aamutoimet alkoi tuolloin. Aamu oli rauhallinen, ehdin pestä jopa pyykkiäkin ja 8:45 lähdettiin miehen kanssa kohti tänään aukeavaa Ravintola Vemmelsäärtä. Mähän tosiaan tänään aloitan siellä blokkarin työt, mutta menin jo eilen jelppimään, että saadaan paikka tänää auki niinkuin on ilmoitettu!
Työpäiväksi ajatttelin, että joku 7-8h riittäisi, mutta päivä venyi 11 tuntiin ja olisi ollut hommaa vielä vaikka ja kuinka, mutta iskä haki mut 8 aikaan ja menin äitille etsimään anniskelu- ja hygieniapassin. Siitä sitten kotiin. Töissä noudatin dieettiohjeita, vaikka työ oli fyysistä ja stressi päällä. Limsaa kyllä meni 1.5l ja sainkin mahan aika kovaksi. Tosin se on ollut jo pari päivää kova ja jökissä, liekö johtuu stressistä.
Illasta 11 aikaan söin vielä ensimäistä kertaa yhden ylimääräisen aterian, sillä mua huimas ja heikotti, eikä muuten lähtenyt juomalla. Söin Keso raejuustoa n. pari desiä ja lompsin nukkumaan. (Huomatkaa: en sortunut pähkinöihin!;)
Tänään aamulla kello herätti vasta klo 7, joten sain nukkua ruhtinaaliset 8h normaalien 6.5-7 tunnin unien sijaan!
Ylös, ulos ja lenkille, vaikka väsymys oli melkonen. Aamulenkki meni tänään tosi rauhallisissa merkeissä. Joka askel painoi, mutta hölkkäsin silti rauhallisesti. Aikalailla koko lenkin ajan mulla oli tiukasti mielessä tavoitteet. Ensi kesä ja kuinka upeassa kunnossa mä silloin olen.
Kotiin tullessani join vettä 0,5l ja aamupalasta tein vähän reilumman mitä yleensä. Vähän enemmän siemeniä. Miksikö? Kroppa tärisi ja mua huimasi sekä maha murisi, vaikka eilen olin syönyt enempi mitä piti.
Kroppa osaa esittää valenälkää, mutta nälän tuomat "oireet" oli jo niin selkeät, että tein suosiolla runsaamman aamupalan.
Mun myös piti mennä nyt tunnin päästä treenailemaan, mutta jätän suosiolla väliin. Jos vaikka aamupäikkärit nukkuisin sen sijaan. Tänään on kuitenkin 16.00-2:30 töitä ja siihen kun lisätään vielä stressaaminen niin aika hurja päiväohjelma tiedossa.
Mulle on liikunnan alottamisen jälkeen ollut kyllä aina vaikeutta pitää välipäivää. Vaikka eilenkin oli fyysistä työtä, olisin silti mennyt tod.näk. salille, jos se olisi ollut vielä klo 22.30 auki. Onneksi ei ollut. Nytkin mulla huutaa syvällä päässä pieni ääni, että kyllä mä ehdin tänään vielä treenaamaan ja tokko ehtisinkin, mutta minähän en mene.
Myös ruokavaliosta pienikin poikkeaminen meinaa saada mun mielen hulluksi, mutta silti pitää vain muistaa kuunnella kroppaa.
Kroppaa on mun mielestä siis tosi kuunnella. Tosin tänään se on helpompaa sillä väsymyksen ja nälän tunteet ovat niin voimakkaita. Mutta vaikka koulupäivän jälkeen on usein olo ettei jaksa. Sitten kun menee vain itsepintaisesti salille, niin treeni onkin mitä loistavin aikoihin.
Onko teillä tälläsiä tuntemuksia? Milloin teillä on viimeksi ollut kroppa niin finito, että se ilmoittaa sen teille hyvinkin selkeästi, että tajuatte iskeä jarrut pohjaan ilman alitajunnan huutamista taustalla. Vai onko teillä ollenkaan ongelma poiketa liikuntasuunnitelmasta tai ruokavaliosta?
Pitää siis muistaa, että kroppaa pitää kuunnella, vaikka miten tarkat ohjeet olisi. Ja vaikka miten kiva olisi saada super nopeasti tuloksia. Myös lepo ja riittävä ravinto on tärkeää, koska ilman niitä alamme varmasti jummaamaan paikoillamme kehityksessämme. Tai mikä pahinta, puskemme itsemme sellaiseen kuntoon että palauttelu kestää kauan ja huomaamattamme olemme alkupisteessä.
Nyt mä alan nauttimaan mun aamuteetä ja saatan mennä vielä hetkeksi ton miehen viereen makoilemaan. Koulun tänään tosiaan suosiolla skippaan. Intersportissa on kyllä pakko käydä katsomassa tarjoukset... siinä varsinaista hyötyliikuntaa mulle! (puhumattakaan illasta.. voi tulla pikkasen kiire kun yksin blokkarina, toivottakaa onnea ettei lasit lopu kesken! :D
maanantai 13. elokuuta 2012
Oma menneisyyteni ylipainoisena
Tässä postauksessa käsittelen omaa elämääni ja kerron miten ja kuinka kauan ylipaino on ollut osa elämääni ja mitä seurauksia, tuntemuksia ja jopa vaikeuksia se on tuonut.
Lapsena olin kuullemma hoikka tyttö. Aina olen tietääkseni makeasta pitänyt, mutta ihan pienenä ainainen leikkiminen piti painon kurissa ja myös se, että itse en päättänyt mitä suuhuni pistin.
Varsinainen lihominen alkoi ala-asteella (mm. sen takia ,että sain enemmän itse päättää mitä söin.) En tarkalleen muista milloin, mutta jo 1. luokalla olin pullea tyttö, johon alkoi kohdistua koulukiusaus. "Läski" sanaa ei 1. luokalla tunnettu, mutta saatoin olla "tyhmä" tai mm. kerran kenkäni oltiin piilotettu. Myös muistan kerran, joilloin rakas ihaa- pehmoleluni varastettiin ja juoksin perässä melkein itkien. Illalla itkinkin kotona.
En muista milloin huomauttelu painosta alkoi, mutta oli se jo ala-asteella. 5. ja 6. luokalla osattiin olla jo aika rääväsuita. Uusia kiusaustapojakin ilmeni. Mm. ovien sulkeminen naaman edestä ja ei päästetty eteenpäin. 6. luokalla tapahtui myös paljon asioita mm. vanehmpieni ero. Sain osakseni masennuksen, jota kautta jäin totaallisesti koukkuun tietokoneeseen ja peliin nimeltä World Of Warcraft (oi, kyllä olen pelannut sitä!) 6. luokalla myös jäin melko yksin. Tällöin jopa äitini ehotti että liittyisin IRC-galleriaan saadakseni ystäviä. Juttelinkin aika paljon netissä kaikille. Livenä en halunnut, koska häpesin itseäni ja ulkonäköäni niin paljon. Nettiin oli helppo paeta todellisuutta.
Ala-asteella sain myös hyvin hyvin läheisiltä ihmisiltä huomautteluja painostani. Se sattui eniten.
7. luokalla lihoin paljon, mutta jo heti koulun aloitettua sain uuden lempinimen: huora. Olin nuori ja en ollut ihan edes varma mitä huora tarkoittaa. Silti 9. luokkalaiset minulle sitä huuteli. Joka kerta jos he näkivät minut yksin. Minua tuijotettiin ja läski-sanakin tuli tutuksi. Varsinkin liikuntaluokalla olevat katsoivat minua nenänvartta pitkin ja huutelivat. Olin melko yksinäinen. Parhaan kaverinkin menetin, sillä hän vahingossa lipsautti kaupoilla, että tuskin mahdun mihinkään paitaan. Ajauduin tilanteeseen jossa pelasin kotona ja söin. Söin perheen kanssa, julkisilla paikoilla ja salaa yksin. Paras tapa saada hyvä olo oli syödä suklaata, jota saattoikin mennä 400-500g päivässä paristi viikossa. Tuon määrän söin n. 10-20minuuttiin, koska se piti syödä salaa. Myöskin kaupungilla ollessani yksin saattoi mennä yli. Big Mac-ateria isona ja vielä päälle arnoldsin donitsi ja vähän karkkia. Päälle armoton morkkis ja lisää itseinhoa, lisää kyyneliä, lisää kiloja.
Sitten taidetaan siirtyä 8. luokalle. En ollut sen enempi pinnalla kuin 7. luokallakaan. Masensi, mutta aloin olemaan aika täynnä, sillä painoindeksi näytti huomattavasti ylipainoista ja arkiaskareet mm. kenkien laitto oli hyvin työlästä. Aloitin painonvartijat terveydenhoitajan luvalla. Muistan kuinka vihaiseksi hän minut teki, kun sanoi, että olisi pitänyt huomata vuodessa tulleet reilu 10 kiloa aiemmin. Olin niin vihainen.
Painonvartijoista olin innoissani ja alku menikin ihan hyvin, kunnes asiat alkoivat mennä yli. Pistemäärät pienenivät ja lopulta saatoin syödä yli 20 pisteen sijaan n. 5pistettä. Lisäksi piti liikkua, että saisin "lisää pisteistä." Jos en liikkunut, olin todella ankara itselleni. Kerran olin yli vuorokauden syömättä ja juomatta. Aamulla olo oli kyllä aika karski ja sisko joutui taluttamaan minut ruokapöytään. Omenia, lenkkejä, masennusta. Perheen huoli, ystävien huoli ja jopa psykologin huoli. Mutta edelleen kiusaus jatkui, joten mihin olisi olo helpottanut? 8. luokalla onneksi ehdin tutustua ensimäisen kerran poikapuolisiin ihmisiin sitten jälkeen päiväkodin. Sittenhän olinkin ensin toisen kanssa, sitten toisen ja väliin olin lesbo. Niin läski-pestiä ja osoitteluja unohtamatta. Olin varmaan aika kuuma puheenaihe koulussa?
9. luokkakin on melko pimennossa. Aika samaa se oli, vaikka olin alkanut taas syömään (iso ISO kiitos ystävien!<3) Itsevihaa ja -inhoa, edelleen jatkuva masennus ja jopa itsetuhoisuus.
Kiusaamisessa uusi ilkeily oli minulle Jukka Pojan Pläski-biisi, jota tytöt innokkaasti lauloivat minulle mm. kotimatkallani. Myös "BIG MAC BIG MAC!"-huutelua kohdistui minuun paljon.
Peruskoulun loppuminen oli minulle suuri helpotus. Tiesin että ammattikoulussa asiat eivät olisi niin pahasti ja eivät muuten olleet! Onneksi, sillä peruskoulu oli imenyt kaikki voimani. Esitin kaikille niin vahvaa mutta itkin salaa. Usein, useita tunteja kerralla ja täristen. Peiliin katsoen ja inhoten itseäni.
Parturi-kampaaja koulussa itsetuhoisuus loppui ja jo 1. lukuvuonna ihastuin kunnolla ensimmäistä kertaa, vaihdoin ensisuudelmani. Tuona aikana myös kutistuin jonkinverran. Valitettavasti juttu päättyi aika karskisti ja koin ensimmäistä kertaa sydämen särkymisen. Kyseinen poika oli auttanut minut juuri ylös ja sitten tultiin rytinällä alas. Olin hänen takiaan välttänyt juuri ja juuri masennuslääkkeet ja lopettanut psykologilla käymisen, jossa kävin n. 2 vuotta.
1. luokalla Parturi-kampajana pidinkin parin viikon lomaa. Meinasin palata entiseen, mutta pari ystävää oli tukenani. Oikeastaan yötäpäivää. Kiitos siitä. <3 Laihdutin, tai koitin, mutta usko oli tällähektellä jo menetetty. 9 vuoden taistelu ilman kunnon tulosta. 1. luokalla kuitenkin opin vihdoin syömään kasviksia ja tykkäämään niistä.
2. luokalla 17-vuotiaana tein elämäni rohkeimman päätöksen. Etsisin itselleni kuntokeskuksen mihin liittyä. Se oli yllättävän haastavaa, vaikka Jyväskylässä asunkin. Kuntokeskuksessa ei saisi olla paljon nuoria, sillä minua pelotti heidän mielipiteet. Halusin melko rauhallisen keskuksen, missä on vain naisia ja vähän vanhempaa porukkaa. Tällöin tieni vei Kuntomaailmaan. Isille muuten suuri kiitos kun maksoi ekan vuoteni! Otin kalleimman ohjelman ja vuosi maksoi huimat 1000e! (Siihen kuului mm. PTn tapaaminen 6krt.)
17-18-vuotiaana olin hurja treenaaja ja paiskinkin itseni ylikuntoon. Ruokavalio vain ei täsmännyt, joten kiloja lähti vain n. 5-6, joista ajanmittaan tuli kaikki takaisin. Yläasteellahan tiputin epäterveellisesti sen tulleen 10 kiloa, josta tuli 5 takaisin, jonka puotin Kuntomaailmassa, joka tuli takaisin. Kunnon jojoilua, eikö?
18-vuotiaana myös tapasin nykyisen poikaystäväni ja sekin meinasi lihottaa, mutta se tiesi mulle tärkeää pointtia. Aloin hyväksymään itseni ja laihduttamaan itseni takia, enkä muiden! TOSIN, takapakkia toi se, että eräs henkilö nimitti minua taas läskiksi. Se oli arka kohta, kun haavat olivat vielä arat ja itsetuntoni laski. Itseinho palasi.
Laihduin alkuhuuman aikana pari kiloa. Sen ohi mennessä ja yhteisten herkkuhetkien myötä lihoin pari kiloa, mutta liikuin myös aktiivisesti, joten kiinteydyin. Mutta pian motivaatio liikkumiseen loppui. Olin niin pahasti ylikunnossa, ettei liikunta ollut enää kivaa.
Vuosi sitten muutin pois kotoa ja pääsin tarkkailemaan ruokavaliotani. Luulin sen olevan terveellinen, mutta herkkuja tuli ostettua pienissä määrin jopa päivittäin ja elelin tyytyväisesti hiilaritaivaassa. Onneksi pääsin pois myös haukkujan läheltä, jolloin aloitin taas uudelleen paranemisen. Myös näihin aikoihin liityin Kuntoporttiin!
N. ½v sitten Tahkolla tajusin, että nyt olen tarpeeksi vahva muuttumaan. Olin onnellinen ja melko itsevarma. Mutta olin tajunnut sen, että ilman apua en osaa. Ja koska olin töissä, tiesin mihin haluan säästöni tuhlata: personal traineriin. Olin kuullut että Vesa Herronen eli VesQ on aika kova jäpikkä Kuntoportilla. Siihen siis yhteyttä ja Veskua miittasinkin muistaakseni Tammikuussa ekan kerran!
Tällöin Vesku kyseli taustaa ja sai tietää mm. kiusaamisestani. Sain kehuja siitä, että osaan kääntää sen tavallaan voimavaraksi. Halusin näyttää haukkujille ,että minäpä laihdun, vaikka itseni takia halusinkin viimein laihtua ja hankkia hyvän kropan jonkakautta hyvän olon. Sovittiin että tavataan kun palaan virallisesti taas Jyväskylään. Sain saliohjelman ja tiesin jo siitä, että tämä on asiallinen PT. Vaativa. Niinkun halusinkin!
Lopun te tiedättekin. Toukokuussa alkoi prokkis ja nyt olen vuodessa saanut yht pois jopa 15 kiloa, joista n. 12 on Veskun avulla! :)
Sen haluan sanoa, että kiusaaminen on jättänyt arvet ja viallisen minä-kuvan. Nykyään naamani miellyttää (vaikka sekin on saanut haukkuja esim. nenäni?!) mutta kroppani nään isompana mitä se todellisuudessa on. Onneksi on tuo ihana poikaystävä, joka kertoo muiden kuvilla missä about mennään. Henkisessä puolessa on siis työstämistä, mutta olen niin iloinen että Kuntoportin, Veskun ja läheisten avulla olen nykytilantessani, jossa olen oikeasti saanut selville, että miten tämä toimii. Ja olen onnistunut saamaan huimia tuloksia. Vielä on paljon matkaa edessä, mutta se on tulevaisuutta! Entiseen en palaa enään koskaan, mutten tule sitä koskaan unohtamaankaan. Ja kiusaajat: anteeksi annan, mutten koskaan unohda. En ikinä.
Tuli niin pitkä postaus, että varmasti joitakin asioita unohtui! Mm. ravintoterapeutilla tuli käytyä ala-asteella paino-ongelman takia. Ja onnellisiakin hetkiä mulla on toki ollut! Mutta oma viha itseään kohtaan oli kauan. Sitä ei huomannut, sillä oon mestari esittämään. Esittäminen vei voimat. On jopa jumalan lahja (näin sanon jos olen jostakin todella kiitollinen,) että olen nykyään aidosti onnellinen!
Siitä olen myös onnellinen ja onnekas, että olen aina ollut kuitenkin niin elämäniloinen ja -haluinen, etten ole misään vaiheessa luovuttanut kokonaan. Koko monen vuoden rumba on kyllä kasvattanut musta vahvan ja optimistisen ihmisen!
Nyt tämä neiti kuittaa ja toivottelee pikkuhiljaa hyvää yötä kaikille. :)
Jäikö vielä joku askarruttamaan mieltä liittyen mun menneisyyteen ja ylipainoon? Kysy! (Painokiloja en valitettavasti edelleenkään paljasta.)
Lapsena olin kuullemma hoikka tyttö. Aina olen tietääkseni makeasta pitänyt, mutta ihan pienenä ainainen leikkiminen piti painon kurissa ja myös se, että itse en päättänyt mitä suuhuni pistin.
Varsinainen lihominen alkoi ala-asteella (mm. sen takia ,että sain enemmän itse päättää mitä söin.) En tarkalleen muista milloin, mutta jo 1. luokalla olin pullea tyttö, johon alkoi kohdistua koulukiusaus. "Läski" sanaa ei 1. luokalla tunnettu, mutta saatoin olla "tyhmä" tai mm. kerran kenkäni oltiin piilotettu. Myös muistan kerran, joilloin rakas ihaa- pehmoleluni varastettiin ja juoksin perässä melkein itkien. Illalla itkinkin kotona.
En muista milloin huomauttelu painosta alkoi, mutta oli se jo ala-asteella. 5. ja 6. luokalla osattiin olla jo aika rääväsuita. Uusia kiusaustapojakin ilmeni. Mm. ovien sulkeminen naaman edestä ja ei päästetty eteenpäin. 6. luokalla tapahtui myös paljon asioita mm. vanehmpieni ero. Sain osakseni masennuksen, jota kautta jäin totaallisesti koukkuun tietokoneeseen ja peliin nimeltä World Of Warcraft (oi, kyllä olen pelannut sitä!) 6. luokalla myös jäin melko yksin. Tällöin jopa äitini ehotti että liittyisin IRC-galleriaan saadakseni ystäviä. Juttelinkin aika paljon netissä kaikille. Livenä en halunnut, koska häpesin itseäni ja ulkonäköäni niin paljon. Nettiin oli helppo paeta todellisuutta.
Ala-asteella sain myös hyvin hyvin läheisiltä ihmisiltä huomautteluja painostani. Se sattui eniten.
7. luokalla lihoin paljon, mutta jo heti koulun aloitettua sain uuden lempinimen: huora. Olin nuori ja en ollut ihan edes varma mitä huora tarkoittaa. Silti 9. luokkalaiset minulle sitä huuteli. Joka kerta jos he näkivät minut yksin. Minua tuijotettiin ja läski-sanakin tuli tutuksi. Varsinkin liikuntaluokalla olevat katsoivat minua nenänvartta pitkin ja huutelivat. Olin melko yksinäinen. Parhaan kaverinkin menetin, sillä hän vahingossa lipsautti kaupoilla, että tuskin mahdun mihinkään paitaan. Ajauduin tilanteeseen jossa pelasin kotona ja söin. Söin perheen kanssa, julkisilla paikoilla ja salaa yksin. Paras tapa saada hyvä olo oli syödä suklaata, jota saattoikin mennä 400-500g päivässä paristi viikossa. Tuon määrän söin n. 10-20minuuttiin, koska se piti syödä salaa. Myöskin kaupungilla ollessani yksin saattoi mennä yli. Big Mac-ateria isona ja vielä päälle arnoldsin donitsi ja vähän karkkia. Päälle armoton morkkis ja lisää itseinhoa, lisää kyyneliä, lisää kiloja.
Sitten taidetaan siirtyä 8. luokalle. En ollut sen enempi pinnalla kuin 7. luokallakaan. Masensi, mutta aloin olemaan aika täynnä, sillä painoindeksi näytti huomattavasti ylipainoista ja arkiaskareet mm. kenkien laitto oli hyvin työlästä. Aloitin painonvartijat terveydenhoitajan luvalla. Muistan kuinka vihaiseksi hän minut teki, kun sanoi, että olisi pitänyt huomata vuodessa tulleet reilu 10 kiloa aiemmin. Olin niin vihainen.
Painonvartijoista olin innoissani ja alku menikin ihan hyvin, kunnes asiat alkoivat mennä yli. Pistemäärät pienenivät ja lopulta saatoin syödä yli 20 pisteen sijaan n. 5pistettä. Lisäksi piti liikkua, että saisin "lisää pisteistä." Jos en liikkunut, olin todella ankara itselleni. Kerran olin yli vuorokauden syömättä ja juomatta. Aamulla olo oli kyllä aika karski ja sisko joutui taluttamaan minut ruokapöytään. Omenia, lenkkejä, masennusta. Perheen huoli, ystävien huoli ja jopa psykologin huoli. Mutta edelleen kiusaus jatkui, joten mihin olisi olo helpottanut? 8. luokalla onneksi ehdin tutustua ensimäisen kerran poikapuolisiin ihmisiin sitten jälkeen päiväkodin. Sittenhän olinkin ensin toisen kanssa, sitten toisen ja väliin olin lesbo. Niin läski-pestiä ja osoitteluja unohtamatta. Olin varmaan aika kuuma puheenaihe koulussa?
9. luokkakin on melko pimennossa. Aika samaa se oli, vaikka olin alkanut taas syömään (iso ISO kiitos ystävien!<3) Itsevihaa ja -inhoa, edelleen jatkuva masennus ja jopa itsetuhoisuus.
Kiusaamisessa uusi ilkeily oli minulle Jukka Pojan Pläski-biisi, jota tytöt innokkaasti lauloivat minulle mm. kotimatkallani. Myös "BIG MAC BIG MAC!"-huutelua kohdistui minuun paljon.
Peruskoulun loppuminen oli minulle suuri helpotus. Tiesin että ammattikoulussa asiat eivät olisi niin pahasti ja eivät muuten olleet! Onneksi, sillä peruskoulu oli imenyt kaikki voimani. Esitin kaikille niin vahvaa mutta itkin salaa. Usein, useita tunteja kerralla ja täristen. Peiliin katsoen ja inhoten itseäni.
Parturi-kampaaja koulussa itsetuhoisuus loppui ja jo 1. lukuvuonna ihastuin kunnolla ensimmäistä kertaa, vaihdoin ensisuudelmani. Tuona aikana myös kutistuin jonkinverran. Valitettavasti juttu päättyi aika karskisti ja koin ensimmäistä kertaa sydämen särkymisen. Kyseinen poika oli auttanut minut juuri ylös ja sitten tultiin rytinällä alas. Olin hänen takiaan välttänyt juuri ja juuri masennuslääkkeet ja lopettanut psykologilla käymisen, jossa kävin n. 2 vuotta.
1. luokalla Parturi-kampajana pidinkin parin viikon lomaa. Meinasin palata entiseen, mutta pari ystävää oli tukenani. Oikeastaan yötäpäivää. Kiitos siitä. <3 Laihdutin, tai koitin, mutta usko oli tällähektellä jo menetetty. 9 vuoden taistelu ilman kunnon tulosta. 1. luokalla kuitenkin opin vihdoin syömään kasviksia ja tykkäämään niistä.
2. luokalla 17-vuotiaana tein elämäni rohkeimman päätöksen. Etsisin itselleni kuntokeskuksen mihin liittyä. Se oli yllättävän haastavaa, vaikka Jyväskylässä asunkin. Kuntokeskuksessa ei saisi olla paljon nuoria, sillä minua pelotti heidän mielipiteet. Halusin melko rauhallisen keskuksen, missä on vain naisia ja vähän vanhempaa porukkaa. Tällöin tieni vei Kuntomaailmaan. Isille muuten suuri kiitos kun maksoi ekan vuoteni! Otin kalleimman ohjelman ja vuosi maksoi huimat 1000e! (Siihen kuului mm. PTn tapaaminen 6krt.)
17-18-vuotiaana olin hurja treenaaja ja paiskinkin itseni ylikuntoon. Ruokavalio vain ei täsmännyt, joten kiloja lähti vain n. 5-6, joista ajanmittaan tuli kaikki takaisin. Yläasteellahan tiputin epäterveellisesti sen tulleen 10 kiloa, josta tuli 5 takaisin, jonka puotin Kuntomaailmassa, joka tuli takaisin. Kunnon jojoilua, eikö?
18-vuotiaana myös tapasin nykyisen poikaystäväni ja sekin meinasi lihottaa, mutta se tiesi mulle tärkeää pointtia. Aloin hyväksymään itseni ja laihduttamaan itseni takia, enkä muiden! TOSIN, takapakkia toi se, että eräs henkilö nimitti minua taas läskiksi. Se oli arka kohta, kun haavat olivat vielä arat ja itsetuntoni laski. Itseinho palasi.
Laihduin alkuhuuman aikana pari kiloa. Sen ohi mennessä ja yhteisten herkkuhetkien myötä lihoin pari kiloa, mutta liikuin myös aktiivisesti, joten kiinteydyin. Mutta pian motivaatio liikkumiseen loppui. Olin niin pahasti ylikunnossa, ettei liikunta ollut enää kivaa.
Vuosi sitten muutin pois kotoa ja pääsin tarkkailemaan ruokavaliotani. Luulin sen olevan terveellinen, mutta herkkuja tuli ostettua pienissä määrin jopa päivittäin ja elelin tyytyväisesti hiilaritaivaassa. Onneksi pääsin pois myös haukkujan läheltä, jolloin aloitin taas uudelleen paranemisen. Myös näihin aikoihin liityin Kuntoporttiin!
N. ½v sitten Tahkolla tajusin, että nyt olen tarpeeksi vahva muuttumaan. Olin onnellinen ja melko itsevarma. Mutta olin tajunnut sen, että ilman apua en osaa. Ja koska olin töissä, tiesin mihin haluan säästöni tuhlata: personal traineriin. Olin kuullut että Vesa Herronen eli VesQ on aika kova jäpikkä Kuntoportilla. Siihen siis yhteyttä ja Veskua miittasinkin muistaakseni Tammikuussa ekan kerran!
Tällöin Vesku kyseli taustaa ja sai tietää mm. kiusaamisestani. Sain kehuja siitä, että osaan kääntää sen tavallaan voimavaraksi. Halusin näyttää haukkujille ,että minäpä laihdun, vaikka itseni takia halusinkin viimein laihtua ja hankkia hyvän kropan jonkakautta hyvän olon. Sovittiin että tavataan kun palaan virallisesti taas Jyväskylään. Sain saliohjelman ja tiesin jo siitä, että tämä on asiallinen PT. Vaativa. Niinkun halusinkin!
Lopun te tiedättekin. Toukokuussa alkoi prokkis ja nyt olen vuodessa saanut yht pois jopa 15 kiloa, joista n. 12 on Veskun avulla! :)
Sen haluan sanoa, että kiusaaminen on jättänyt arvet ja viallisen minä-kuvan. Nykyään naamani miellyttää (vaikka sekin on saanut haukkuja esim. nenäni?!) mutta kroppani nään isompana mitä se todellisuudessa on. Onneksi on tuo ihana poikaystävä, joka kertoo muiden kuvilla missä about mennään. Henkisessä puolessa on siis työstämistä, mutta olen niin iloinen että Kuntoportin, Veskun ja läheisten avulla olen nykytilantessani, jossa olen oikeasti saanut selville, että miten tämä toimii. Ja olen onnistunut saamaan huimia tuloksia. Vielä on paljon matkaa edessä, mutta se on tulevaisuutta! Entiseen en palaa enään koskaan, mutten tule sitä koskaan unohtamaankaan. Ja kiusaajat: anteeksi annan, mutten koskaan unohda. En ikinä.
Tuli niin pitkä postaus, että varmasti joitakin asioita unohtui! Mm. ravintoterapeutilla tuli käytyä ala-asteella paino-ongelman takia. Ja onnellisiakin hetkiä mulla on toki ollut! Mutta oma viha itseään kohtaan oli kauan. Sitä ei huomannut, sillä oon mestari esittämään. Esittäminen vei voimat. On jopa jumalan lahja (näin sanon jos olen jostakin todella kiitollinen,) että olen nykyään aidosti onnellinen!
Siitä olen myös onnellinen ja onnekas, että olen aina ollut kuitenkin niin elämäniloinen ja -haluinen, etten ole misään vaiheessa luovuttanut kokonaan. Koko monen vuoden rumba on kyllä kasvattanut musta vahvan ja optimistisen ihmisen!
Nyt tämä neiti kuittaa ja toivottelee pikkuhiljaa hyvää yötä kaikille. :)
Jäikö vielä joku askarruttamaan mieltä liittyen mun menneisyyteen ja ylipainoon? Kysy! (Painokiloja en valitettavasti edelleenkään paljasta.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)